Kristillisen kirjan pyhän puhevirikkeitä 2017

Tavoittaako kristillinen kirja lukijansa? Estääkö jo hengelliseen sisältöön viittaava nimi tai kristillisen kustantajan nimi tarttumasta tuotteeseen? Miten välittää evankeliumia eli ilosanomaa tämän ajan mediakyllästetylle ihmiselle?

Kristilliset kustantajat ry – seitsemäntoista kristillistä kustannustoimintaa harjoittavan kustantajan yhteistyöelin – on muutaman viime vuoden aikana järjestänyt kevättalvella erityisen kristillisen kirjan pyhän. Seurakuntien ja muiden kiinnostuneiden tahojen on toivottu järjestävän silloin tapahtumia ja pitävän esillä laajaa kristillisten kirjojen valikoimaa.

Vuonna 2017 kristillisen kirjan pyhä sijoittuu toiseen sunnuntaihin ennen paastonaikaa eli 19.2.2017. Pyhä oli aikaisemmalta nimeltään Sexagesima, mikä viittaa noin kuuteenkymmeneen päivään ennen pääsiäistä. Sunnuntaina aiheena on Jumalan sanan kylvö. Sunnuntain lukukappaleina kirkkokäsikirjassa ovat Jesaja 5:1-7, 1. Korinttilaiskirje 1:20-25. Kolmannen vuosikerran vuorossa oleva evankeliumi on Matteus 13:31-33.

Tarinat purevat!

Jumalan sanan kylvön sunnuntaina sekä Vanhan tekstin lukukappale että evankeliumiteksti antavat mainion tilaisuuden liittää pyhän sanomaan kristillisen kirjan ja yleensäkin kirjallisuuden merkitystä. Nimittäin molemmissa mainituissa Raamatun teksteissä on ydinsisältönä väkevä tarina, jälkimmäisessä kaksikin.

Ja tarinathan purevat! Siitä on ihmiskunnalla ikiaikainen kokemus. Jo luolamiesajalla ja paimentolaisten nuotioilla elämäntaito ja viisaus siirtyivät sukupolvelta toiselle värikkäiden kertomusten, tarinoiden avulla. Meidän suomalaisten perustarinoita löytyy Kalevalasta, Seitsemästä veljeksestä, Tuntemattomasta sotilaasta – tai Mielensäpahoittajasta.

Teologi ja puhekouluttaja Juhana Torkki on kirjoittanut aiheesta monipuolisen opuksen Tarinan valta. Lainaan sen alkupuolelta pienen pätkän.

”Tarinoilla on syvällinen tehtävä. Paitsi että välitämme niiden avulla tietoa, ne
sijoittavat meidät aikaan ja paikkaan, kertovat keitä olemme ja mistä tulemme.
Rivien välissä tarinat välittävät arvoja ja ihanteita: ne kertovat meille, mikä on
elämämme tarkoitus.

Tarinoiden paluu näkyy myös kirjallisuudessa. Oscar Wilde eli 1800-luvun lopun
Englannissa, jolloin kaunokirjallisuudessa koettiin äärimmäisen realismin kausi. Jos Wilde
saisi käväistä nykyajassa, ehkä hän olisi tyytyväinen. Kirjallisuus on löytänyt – muum
muassa J.R.R. Tolkienin myötä fantasian uudelleen. Sormusten herra, Tähtien sota, Harry
Potter ja Game of Thrones ovat nykyihmisen tuntemaa kulttuuria. (Torkki, Otava 2014, s.
10)

Laulu viinitarhasta

Vanha testamentti on pullollaan kertomuksia, kuvauksia Jumalan kansan historiallisista vaiheista, mutta myös fiktiota, faabeleita eli tarinoita, joilla on sekä viihdyttävä että opettava tarkoitus. Joskus tarinan avulla myös moititaan, varoitetaan – muulla tapaa ei viestiä ehkä edes saa perille. Esimerkkinä tästä on profeetta Naatanin pysäyttävä kertomus kuningas Daavidille (2. Sam. 12); vasta se avasi hallitsijan silmät tajuamaan syntinsä suuruuden.

Laulu viinitarhasta (Jesaja 5:1-17) on runollinen ja kaunis. Mutta se on samalla vakava, suorastaan synkkä. Viesti on se, että vaikka viinitarhan omistaja on tehnyt kaikkensa, että tarha tuottaisi hyvää hedelmää, makeaa rypälesatoa, se kasvaakin vain mihinkään kelpaamattomia villimarjoja. Siitä syystä omistaja kertoo aikeestaan luopua enemmistä yrityksistä – hän jättää tarhan hylkymaaksi.

Laulu on karu kuvaus Israelin kansan vastauksesta kutsumukseensa toimia Jumalan pyhyyden ja rakkauden viestinä, siunauksen välittäjänä kansojen keskellä. Se sortui epäjumalanpalvelukseen ja muiden kansojen tapaiseen irstaaseen ja väkivaltaiseen elämäntapaan. Se rikkoi liittonsa, johon se oli sitoutunut. Seuraukset olivat ilmiselvät: pakkosiirtolaisuus, temppelin tuho, maan jääminen kesannoksi. Myös Uuden testamentin puolella viiniköynnökselle käy samalla tavalla (Matt. 21:33-46).

Kun luemme Raamattua kokonaisuutena, näemme, ettei Jumala puoleltaan kuitenkaan riko liittoansa. Hän on uskollinen. Jäännös sai ja saa palata. Uusia viinitarhoja istutetaan. Ja vaikka lopullista rauhaa – sitä jossa jokainen saa mitään pelkäämättä istua oman viiniköynnöksensä ja oman viikunapuunsa alla (Miika 4:4) – ei vielä ole tullut, se kerran koittaa. Kristityillä yhdessä Messiaansa löytävän lupauksen kansan kanssa on valoisa tulevaisuus.

Voisiko Suomesta kirjoittaa vastaavaa tai vastaavia tarinoita? Kaiketi voi. Syksyllä 2016 ilmestyi lähestyvän itsenäisyyden juhlavuoden yhtenä viirinä pappismiesten Timo Junkkaalan ja Erkki Kuusanmäen sinivalkoinen teos Suomen tarina. Miten Suomesta tuli Suomi (Atlasart, 240 s.). Kirja sisältää 100 kertomusta kotomaamme historian vaiheista yhtä monen oivaltava piirroksen kera. Kustantajien tuoreet luettelot sisältävät monia muitakin juhlavuotta terävillä tarinoilla ryydittäviä opuksia.

Sinapinsiemenen salaisuus

Sunnuntain evankeliumiteksti sisältää kaksi pienoistarinaa. Taustalla oleva Matteuksen evankeliumin 13. luku on runsauden sarvi vertauksissaan ja kielikuvissaan. Synoptikkojen eli kolmen evankeliumikirjoittajan yhteinen kylväjävertaus selityksineen saa eniten tilaa. Tarina vehnästä ja rikkaviljasta liittyy niin ikään hyvin pyhän aiheeseen. Luvun lopulla aarre, helmi ja nuotta sekä varastosta uutta ja vanhaa ammentava isäntä täydentävät kirjoa. Kaiken keskellä sitten nämä tekstimme minivertaukset.

Molemmissa vertauksissa pienestä kasvaa suurta. Kasvun voima ja tulos hämmästyttää. Kumpikin vertaus nousee arkisesta elämänpiiristä, niin kuin yleensäkin Jeesuksen vertaukset. Ensimmäisessä on tietyllä tapaa kysymys miesten töistä: pellosta ja puutarhasta, toisessa naisten töistä, leipomisesta.

Sinapinsiemen-vertauksen ymmärtämiseksi on hyvä lukea sen taustana olevat Vanhan testamentin kohdat. Profeetta Hesekiel kuvaa Libanonin setriä, jonka hennosta oksasta kasvaa mahtava puu, jonka suojassa pesivät kaikki linnut (Hes.17:22-24). Samaa vertausta käyttää Daniel, mutta kielteisessä merkityksessä, kuvaamaan Nebukadnessarin ylpeyttä (Dan. 4:17-20). Jumala voi korottaa matalan puun korkeuksiin tai alentaa taivaita hipovan maan tasalle mielensä mukaan.

Jeesuksen vertauksessa setrin paikalla on sinappikasvi, joka puutarhaympäristössä kasvaa muita korkeammaksi, aina 4-5 metriseksi. Perinteinen tulkinta tälle vertaukselle on se, miten kristikunta pienestä alusta on kasvanut maailmanlaajuiseksi. Se kuvaa kristillisen kirkon universaalia luonnetta. Myös me, pohjan perällä asuvat olemme päässeet pesimään tämä puun latvaoksille.

Vähäisestä väkeväksi – se on ikiaikainen teema, joka kirjallisuudessa toistuu tavan takaa, sekä myönteisessä että kielteisessä merkityksessä. Hyvä siemen voi tuottaa vaikeissakin olosuhteissa kaunista hedelmää. Pieni vinouma alussa vie lopulta tyystin väärään suuntaan, tuhoa kohti. Edustavia esimerkkejä tästä voi löytää vaikkapa John Steinbeckin klassikosta Eedenistä itään tai viime vuonna suomeksi käännetystä Francine Riversin romaanista Vapauttava rakkaus (Perussanoma 2016, 540 s.).

Hyvä, paha hapate

Sinapinsiemenen tavoin toisen vertauksen hapate on pieni hiukkanen, jonka vaikutus ulottuu läpi suuren taikinan. Kolme vakallista jauhoja on yhteensä 36 litraa, mikä lienee itämaisen perheen normaali leipomus. VT:n Saaran taikinassa oli juuri tuo määrä jauhoja (1. Moos.18:6). Hapate kätketään (kreik. kryptein) taikinaan eli tuodaan siihen ulkopuolelta.

Pieni kahdentoista apostolin ja heihin liittyneiden naisten muodostama ydinjoukko sai opetusta Jeesukselta kolmen vuoden ajan. Ristin tapahtumien, ylösnousemuksen ja helluntain jälkeen piskuisesta, pelkäävästä joukosta tuli sen ajan maailmaa muuttava voima. Pietarin helluntaisaarnan jälkeen kastettiin 3000, ja määrä on kertautunut parin vuosituhannen aikana mittaamattomasti. Edelleen seurakunta kasvaa, varsinkin Kiinassa ja kolmannessa maailmassa, vaikkakin meillä lännessä eletään jälkikristillistä kirkon kuihtumisen vaihetta.

Hapate, tai ehkä toisin ilmaistuna Jumalan sanan valo tai sitten maan suola, vaikuttaa myönteisesti. Jokainen kristitty on kutsuttu pieneksi hapatenokareeksi, valotuikuksi tai maan suolan rakeeksi. Ei tarvita paljoa suolaa tai isoa luksimäärää, jos on pilkkopimeää. Rohkeutta kylläkin kysytään pitää liekkiä esillä tuulisessa säässä.

Hapate on Raamatussa usein myös negatiivisessa merkityksessä. Jeesus varoittaa sekä fariseusten ja saddukeusten että Herodeksen hapatteesta (Matt.16:6, Mark. 8:15). Paavali viittaa Vanhan testamentin pääsiäisen viettoon: ”Pieni määrä hapatetta hapattaa koko taikinan. Peratkaa siis pois vanha hapate” (1. Kor.5:6-8; 2. Moos. 12:3,15). Laulujen laulun taustakuoro toivoo: ”Ottakaa kiinni ketut, ketunpojat, jotka turmelevat viinitarhat!” (Laul.l2:15).

Tämä hapatteen sovellus taitaa tulla kiusallisen lähelle jokaista meitä. Heprealaiskirjeen varoittelee: ”Pitäkää huolta siitä, ettei … mikään katkeruuden verso pääse kasvamaan ja tuottamaan turmiota, sillä yksikin sellainen saastuttaa monet.” (Hepr. 12:15) Vieläkin värikkäämmin revittelee Herran veli Jaakob puhuessaan kielen synneistä: ”Samoin kieli on pieni jäsen, mutta se voi kerskua suurilla asioilla. Pieni tuli sytyttää palamaan suuren metsän! Ja kielikin on tuli; meidän jäsentemme joukossa se on vääryyden maailma. Se saastuttaa koko ruumiin ja sytyttää tuleen elämän pyörän, itse liekehtien helvetin tulta.” (Jaak. 3:5-6).

Tämän aihealueen äärellä voi kristillisen kirjan pyhänä esitellä vahvaa kaunokirjallisuutta, myös rikosromaaneja ja dekkareita. Niissä hyvän ja pahan, syyllisyyden ja anteeksiantamuksen, myös harmaan talouden eri värisävyjen rinnakkaiselo ja kamppailu on usein elämänmakuisesti ja kirjallisesti taidokkaasti kuvattu. Toki nykyproosasta löytyy myös riittävästi rihkamaa, puuta, heinää ja olkea kuten kaikessa elämäntaito- ja opetuskirjallisuudessakin. Mutta kultaa ja hopeaa kannattaa kaivaa, löytää ja suositella muillekin!

Reijo Huuskonen